touko 19 2008
Asutuksen leviäminen pohjoiseen
Kun Pähkinäsaaren rauha 12.8.1323 Ruotsin ja Novgorodin välillä solmittiin, saatiin Ruotsin valtakunnalle ensimmäisen kerran itäraja. Novgorod luovutti Savilahden eli Savon, Äyräpään ja Jääsken kihlakunnat Ruotsille, johon Suomi tuolloin kuului.
Vuonna 1200 Savossa oli vakituista asutusta Savilahdessa, Juvalla, Sulkavalla ja Säämingin seuduilla. Jonkin verran Savossa asui tuolloin vielä seudun alkuperäisväestöä, lappalaisia. Vuonna 1323 solmitun rauhan jälkeen rajantakainen Savo eli Kuopion seutu oli vielä lähes asumatonta erämaata. Noin vuonna 1500 vakituinen asutus oli levinnyt Kuopion korkeudelle ja muuttoliike oli vilkkaimmillaan 1530- luvulla.
1500- luvun alkupuolella Olavinlinnan linnanisäntä Klemetti Henrikinpoika Krook sai kuninkaalta tehtäväkseen siirtää asutusta pohjoiseen ja laajentaa näin valtakuntaa. 1543 kuningas Kustaa Vaasa julisti autiot erämaat kruunun maiksi ja vapaasti asutettaviksi. 140 talonpoikaa muutti 1552 perheineen ja karjoineen Visulahden, Pellosniemen, Juvan, Säämingin, Rantasalmen ja Tavinsalmen (Kuopion) pitäjistä uudisasukkaiksi Korsholmin läänin Oulunjärven erämaahan, nykyiseen Kainuuseen.
Savon asuttamisesta ja sen asutuksen leviämisestä on julkaistu perusteellinen tutkimus Savon historia -julkaisussa. Savosta Pohjolaisia löytyi vuonna 1608 Säämingin Iitlahdelta, nykyiseltä Sulkavalta. Pohjolaiset kuuluivat pienten sukujen ryhmään, joissa oli korkeintaan 10 ruokakuntaa. Voudin tileissä näkyi Iitlahden neljänneskunnan Telalahden kymmeneksessä vuodesta 1608 vuoteen 1623 talonpoika Pekka Pohjolainen (Peer Pohiolainen).
Mikkelin, Juvan, Sulkavan ja Rantasalmen pitäjäissä oli Pohjolaisia vuonna 1694. Vuodelta 1695 löytyi merkintä Viipurin maaseurakunnan kirkonkirjasta: Anders Andersson Pohiolain (Antti Antinpoika Pohjolainen), s. 1695, (kastettu 3.3.1695, isä Antti Matinpoika Pohiolainen).
Pohjolaisia Kainuussa
1500- luvun lopulla Oulunsalossa asui muutamia savolaisia, heidän joukossaan Olof Pohjolainen, joka saapui Oulunsaloon 1595. Vuoden 1607 voudintileissä on maininta Olof Pohjolaisesta Oulunjärven pitäjän Oterman kylässä. Kylä sijaitsee erämaassa Otermajärven rannalla. 1611 venäläiset polttivat Oterman kylän talo talolta kokonaan ja Olof muutti asumaan Sotkamon pitäjän Vihtamon kylään.
Suku jäi asumaan ja kaskeamaan peltojaan Kainuuseen. Heistä tunnetuin lienee Tuomas Iisakinpoika Pohjolainen, jonka kreivi Pietari Brahe nimitti Kajaanin vapaaherrakunnan profossiksi vuosiksi 1661- 1671. Hän muutti 1600- luvun lopulla Kuopioon ja asettui asumaan Kuopionniemen kärkeen, Julkulaan. Tuomas Iisakinpoika Pohjolaisen jälkipolvet muuttivat Suomen Sodan mainingeissa vuoden 1809 lopulla Karttulan Lyytikkälän kylän Hannulan taloon. Näin Tuomas Iisakinpojan katsotaankin olevan Karttulan Pohjolaisten- sukuhaaran kantaisä.
Pohjolaisten sukuhaaran syntyminen Inariin
Pohjolaisten suku on levittäytynyt myös maamme aivan pohjoisimpaan kolkkaan. Helmi Fredrika Lehtola, o.s. Pohjolainen (1891–1969) oli alkujaan viipurilainen ylioppilas, jonka elämä vei sattumalta aivan toiseen suuntaan kuin sen olisi voinut olettaa. Helsingissä syntynyt Helmi varttui ja kävi koulunsa Viipurissa, jossa hänen isänsä Kalle Pohjolainen työskenteli koristetaiteilijana. Perhe oli savolaistaustainen, sillä Kalle (1868–1949) oli syntynyt Kuopiossa ja hänen puolisonsa Fredrika (1864–1939) Maaningalla. Helmillä oli kolme siskoa ja yksi veli.
1900-luvun alkuvuosina Viipurin tyttökoululaiset alkoivat valmistaa erilaisia käsitöitä toimitettavaksi Lapin lapsille. Helmi myös oli hankkeessa mukana. Aikanaan lähetys saapui Inarin uudelle kansakoululle, ja muuan Heimo Lehtola sai yhden paketeista. Kun paketin mukana oli lähettäjän nimi ja osoite, niin Heimo lähetti kiitoskirjeen. Alkoi vuosia jatkunut kirjeenvaihto.
Helmi sai käydä arvostettuja kouluja monikulttuurisessa Viipurissa aikana, jolloin harvat naiset saivat hankkia opillista sivistystä. Hän kävi Viipurin suomalaisen tyttökoulun ja jatko-opiston ja kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1913.
Maassa tarvittiin oppineita ja kielitaitoisia ihmisiä, ja Pietarin suurkaupunki tarjosi työtä lukuisille suomalaisille. Niinpä venäjän kielen taitoinen Helmi työskenteli aluksi rautateiden tilastokonttorin osastopäällikkönä Pietarissa. Venäjän vallankumous ja Suomen itsenäistyminen katkaisivat kuitenkin suhteet entiseen emämaahan, joten Helmi joutui palaamaan takaisin Viipuriin. Hän ryhtyi elintarvikelautakunnan korttiosaston johtajaksi Viipurin maalaiskuntaan.
Elettiin vaikeita aikoja. Vuonna 1918 syttyi sisällissota, johon myös Heimo osallistui Alakurtin Kantalahden suunnassa. Siellä hänen osastonsa joutui väijytykseen, jolloin kaikkien uskottiin kuolleen. Heimo oli kuitenkin ollut lähetin tehtävässä etäämpänä vihollisen selustassa ja selvinnyt hengissä.
Sodan rasituksista toivuttuaan ja olojen rauhoituttua Heimo suuntasi kohti Viipuria Helmiä tapaamaan. Vierailu huipentui siihen, että keväällä 1920 Helmi lähti poliisikonstaapeli Heimo Lehtolan puolisona kohti Inarin kirkonkylää. Matka Viipurista Inariin kesti tuolloin huonojen liikenneyhteyksien vuoksi parisen viikkoa. Junalla pääsi Rovaniemelle asti, ja loppumatka taivallettiin hevoskyydillä.
Näin oli perhe perustettu. Helmi ja Heimo Lehtola hankkivat maatilan ja talon keskeltä Inarin kirkonkylää. Ensimmäinen lapsi syntyi 1921 ja viimeinen 1935. Helmi ja Heimo saivat yhteensä viisi poikaa ja kaksi tytärtä eli perustivat suurperheen, mikä oli tuohon aikaan yleistä. Näin Pohjolaisen sukuhaara alkoi levitä Suomen saamelaisalueelle ja vähän laajemmallekin.